2002 – 2014: 96 – 101

96. Kent – Vapen & Ammunition

Onko Kent maailman paras ruotsalainen bändi. Lähellä ainakin, ja tekee erittäin hienoa rockpoppia. Biisit ovat laadukkaita, hienoja slovareista nopeimpiin menoralleihin, ja ennen kaikkea kiehtovan mielenkiintoisia. Bändin soundissa on kaikuja menneisyydestä, mutta se on ihan oma. Loistava albumi, loistava bändi.

97. Interpol – Turn On The Bright Lights

Post-punkin maailmassa rämistelevä newyorkilainen Interpol on alansa ehdotonta huippua. Tummasävyinen totinen rock on tehokasta hypnoottisesti etenevää ja ottaa mukaansa ensikuuntelemalla, tosin lopulliset musiikinsävyt irtoavat muutaman kuuntelukerran jälkeen. Bändi soittaa intensiivisesti, ja hallitsee menoa alusta loppuun. Todella tyylikäs ja upea teos.

2005

98. Editors – The Back Room

Kun britit tekevät melankolista rockia, he tekevät sen ponnekkaasti ja menevästi. Tunnelma on tumma, mutta kitaroita hakataan ja rytmiryhmä paukuttaa pölyt pellolle, tähän lisätään vokalistin voimakas ääni niin hieno post-punk tekele on valmis. Melodiset biisit ovat parasta A-luokkaa, ja koko tuotos kuuluu alansa kärkiteoksiin.

2006

99. Muse – Black Holes And Revelations

Muse nykyproge on omaperäistä, monipuolista ja ennen kaikkea loistavaa. Heavykitara vallit, kireän hakkaava rytmiryhmä ja maalailevat syntikat tekevät hienoista biiseistä kuuntelunautintoja, kun tähän lisätään vielä solistin paikoin paatoksellinen vuodatus on paketti kasassa. Ja millainen paketti, tämä nousee sarjaan yksi rockmaailman suurista teoksista.

2007

100. National – Boxer

Tunnelmallista ja tummasävyistä rockia vääntävä National viehättää intensiivisellä musiikillaan. Biisit ovat lumoavan hypnoottisia pieniä mestariteoksia. Niissä on tyyliä ja coolisuutta vaikka muille jakaa. Tähän jää väkisin koukkuun, sen verran kovasta taideteoksesta on kyse.

2014

101. Wilko Johnson & Roger Daltrey – Going Back Home

Vanhat papat haluavat vielä kerran näyttää miten rhythm and blues kulkee, ja kulkeehan se heiltä komeasti. Wilkon kitaroinnissa on säilynyt nuoruusaikojen riehakkuus, Daltreyn ääni sopii tähän kuin mansikkahillo jäätelöön, viileän maukasta, rytmiryhmä tekee sellaisen pohjan, että jalat alkavat naputtaa lattia heidän tahdissaan. Pirun hieno ja toimiva kokonaisuus. Biisit, omat ja lainatut, toimivat tietenkin täydellisesti. Jos tämä on jäähyväislevy, niin on se hieno muisto kuulijoille. Loistava albumi, joka tulee elämään aina.

1994 – 2001: 91 -95

91. Cranberries – No Need To Argue

Kitaravetoista rockpoppia irlantilaisittain soittavan Cranberriesien biisit ovat koskettavan hienoja teoksia. Helisevät kitarat ja Dolores O’Riordanin persoonallinen ääni tekevät heti vaikutuksen, miellyttävän sellaisen. Tämän seurassa, lievästä haikeudesta huolimatta, tulee mukava olo. Hienon hieno albumi.

92. Nits – dA dA dA

Taidepopin ruhtinaat ovat perustrion lisäksi ottaneet mukaan pari kaveria rytmiryhmään, ja näin soundi on saanut uutta syvyyttä. Nitsin tuotanto on ollut aina huippuluokkaa. Biisit ovat niin pirun hienoja että niitä voi vain kehua ja tietenkin kuunnella. Lukuisat soittokerrat vaan syventävät nautintoa, ja siksi tähän albumiin palaa mielellään uudestaan ja uudestaan. Yksi autiolle saarelle otettavista levyistä, upea mestariteos.

1996

93. Marc Almond – Fantastic Star

Almondin sooloura on ollut tyylin etsimistä popsuovasta. Hän ikuisena romantikkona ja melodioiden rakastajana on tehnyt kaikenlaisia albumeja, tällä kertaa vähän rockaavamman, mutta tyylilleen uskollisesti herkän kauniin. Biisit seikkailevat elekron ja glamrockin metsässä, ja ne ovat kaikki upeita pikkuteoksia. Kokonaisuus on eheä, ja nostaa koko albumin huippuluokkaan, hienoa.

94. Tindersticks – Curtains

Melankoliapop kuljettaa kuulijaansa synkkään hämyiseen musiikkimaailmaan. Kurjuuden kuninkaan Stuart A. Staplesin hyvin tumma laulu johdattaa joukkoa. Yhtyeen alakuloinen ja hypnoottinen musiikki kiehtoo laahustavalla tavallaan, tunnelma on käsinkosteltavan käsittämätön. Depressiivinen, mutta erittäin suuri taideteos.

2001

95. Black Keys – El Camino

Juurevaa bluesrockia esittävä duo näyttää miten rytmimusiikkia nykyään tehdään. Tämä jytisee kuin pajavasara työssään, räkäinen sointi vaan lisää tunnelmaa. Danger Mouse tuottajana on onnistunut samaan oikean fiiliksen levylle. Biisit ovat kauttaltaan mainiota, huippuluokkaa. Rosoisen upea rytmimusa pläjäys.

1991 – 1993: 86 – 90

86. Poverty Stinks – Getting Deeper

Nämä moppitopit tekevät erittäin hienoa poppia, sanoisinko powerpoppia. Kitarat helisevät, yhteislaulu soi ja koko tuotanto on toimivaa. Jarmo Laineen sävelkynä tekee upeata jälkeä, biisit ovat kauttaaltaan loistavia. Liian vähälle huomiolle jäänyt suomi popklassikko.

87. Carter The Unstoppable Sex Machine – 30 Something

Tämän duon poprockin salaisuus on koneissa, joilla avustetaan pienen bändin soundia. Soundia joka kuulostaa mahtavalta, valmiilta stadionkamalta. Upeat menobiisit pistää puntit vipattamaan, erinomaiset sovitukset korvat höröttämään. Tässä pieni mestariteos, jota ei kannata unohtaa.

1993

88. Shadowplay – Eggs&Pop

Kulttibändin maineen saanut Shadowplay on maamme tyylikkäimpiä yhtyeitä. Musa on tummasävyistä kitarockia, koskettimien tuodessa syvyyttä hommaan, ja hienosti sekä sopivasti käytetty trumpetti. Tämän olisi luullut pärjäävän missä vaan, sen verran loistavasta albumista on kyse.

89. The Wildhearts – Earth vs The Wildhearts

Rockkukko Ginger keräsi ympärilleen soittokavereita ja perusti Wildheartsin. Hän halusi esittää omaa rockia joka uppoisi kansaan. Ja onnistui siinä pirun hyvin. Kitararockia, jossa kitarat ulvovat täysillä kokoajan, stemmalaulua, melodisia biisejä, ja väliin erittäin raskasta musisointia. Ja lujaa. Ja niinpä tuli tämä teos, joka rockaa kuin tauti ja vie mukanaan väkisin. ROCK!

90. Kingston Wall – II

Kingston Wall tarjoaa sellaisen musiikillisen tripin että se varmasti tuntuu ja jää mieleen. Kappaleet ovat progekitarointia parhaimmillaan, intialaiset sävyt vain lisäävät mystiikkaa. Petri Walli oli upea kitaristi, joka hallitsi myös laulupuolen, Sami Kuoppamäen rumputyöskentely on huippuluokkaa, eikä Jukka Jyllin bassottelu jää jälkeen mitenkään. Tämä on todellinen klassikko, ei siitä mihinkään pääse.

1987 – 1990: 81 – 85

81. The Screaming Blue Messiahs – Bikini Red

Rockabillya helvetistä lausahdus on liitetty Messiahsin musiikkiin. Tämä trio saa aikaiseksi sellaisen laukan, että lausahdus on paikallaan. Rytmiryhmä vetää jytisevät pohjat ja kitaristi-solisti Bill Carter hoitaa hommansa tahdikkaasti ja tyylikkäästi. Meno on totaalisen hurjaa. Tuottajana Vic Maile näyttää taas kerran hallitsevan menomusiikin täydellisesti. Upeaa rytmimusiikkia koko albumi, suorastaan klassikko ainesta.

82. The Housemartins – The People Who Grinned Themselves To Death

Tässä on hyväntuulista melodista poppia koko rahan edestä. Housemartins osaa kitarapopin tekemisen, sekä biisit että soitto toimivat huipputasolla alusta viimeiseen nuottiin. Ja hyvänolon tunne mikä tätä kuunnellessa tulee pysyy mukana koko päivän, korvamatoineen. Ehdottomasti suositeltava mestariteos Hullista.

1988

83. The Church – Starfish

Aussibändin tunnelmallinen kitararock viehättää aina. Starfish on heidän viides pitkäsoittonsa, ja siinä yhdistyy heidän taitonsa tehdä hienoja popbiisejä, saada kitarat soimaan kauniisti sekä tinkimätön tyylitaju. Eihän tuosta voi seurata kuin loistavan valloittava albumi.

1989

84. Roy Orbison – Mystery Girl

Mies mustien lasien takana omisti yhden rockmaailma äänistä. Orbinsonin kuoleman jälkeen julkaistu albumi näyttää kuinka loistava laulaja hän oli. Vaikka levyn teossa oli mukana lukuisia enemmän tai vähemmän legendoja niin siinä on vain yksi tähti, Roy O. Kappaleet ovat huippuluokka, niin kuin koko tuotanto ja soitanto. Legendan viimeinen albumi on hänen arvoisensa klassikko.

1990

85. James – Gold Mother

Manchesterista tuleva James on yksi brittipopin persoonallisia huippubändejä. Erittäin mainiot biisit ja niiden hieno toteutus tekevät Jamesista eturivin jäsenen. Laulusolisti Tim Boothin ääni vielä kruunaa kokonaisuuden. Tämä levy vaan paranee kuuntelukertojen myötä, joten kannattaa kuunnella useasti tätä hyvää teosta.

1985 – 1986: 76 – 80

76. John Fogerty – Centerfield

”Vanha” mies on matkalla taas, kymmenvuoden levytystauon jälkeen. Fogerty on yksi rockin legendoista, hän näyttää kovuutensa hoitamalla kaiken soiton ja tuotannon itse. Eikä tähän todellakaan muita tarvita, kokonaisuus on upeaa jälkeä. Ei voi muuta kirjoittaa kun, rockin suurelta mieheltä todella suuri albumi.

77. The Men They Couldn’t Hang – Night Of A Thousand Candles

MTCH musiikilliset lähtökohdat nojaavat punkin, rockabillyn sekä folkin sympioosissa. Biisit ovat omia vaikka kuulostavatkin vanhoilta kansanlauluilta uusissa muoteissa, ja ne biisit ovat upeita. Bändi on ominut tyylinsä hyvin, ja soittaa pirun hienosti, katu-uskottavuus on paikallaan. Varoitus: tätä kuunnellessa saattaa tulla jano, joka ei pelkällä vedellä lähde. Siis mainio albumi.

78. The Cure – The Head On The Door

On vaikea unohtaa tätä albumia Curesta puhuttaessa. Albumi on popimpi ja kevyempi kuin yhtyeen muut albumit, mutta kaikki tunnusmerkit ovat paikallaan. Robert Smithin kynästä syntyy upeita biisejä, laatu ei petä. Bändi soi loistavasti, on tämä vaan niin hienoa kuunneltavaa. Kuuluu maailmankaikkeuden parhaimmistoon, olen kirjoittanut. UGH!

79. The Icicle Works – The Small Price Of A Bicycle

Icicle Works on toisella albumillaan onnistunut saamaan suuren yhtyeen soundin, ja se on vain hyväksi näille hienoille biiseille. Soitto kulkee mainiosti ja yhtyeen johtohahmon Ian McNabbin voimakas laulu kruunaa sen, kaikki kuulostaa pirun hyvältä. Todella upea albumi, aikansa huippuja.

1986

80. Nights Of Iguana – The Gift

Tosi verevää kitararockia tarjoilee NOI meille. Ekalla albumillaan bändi oli valmis vaikka isompiin ympyröihin. Biisit ovat huippuluokkaa, soundi maailmanvalloitukseen sopiva, yhteistyö Jimi Sumenin kanssa on onnistunut hyvin. Tyylikäs albumi hyvin tyylikkäältä bändiltä, suomiklassikko.

1983 – 1984: 71 – 74

71. Tracey Ullman – You Broke My Heart In 17 Places

Kun näyttelijä tarttuu laulumikkiin ei se aina onnistu kuin elokuvissa. Traceyn tapauksessa onnistuminen suorastaan ylittää mahdolliset odotukset. Traceyn ääni on monipuolinen, teinitytöstä aikuiseen naiseen, ja erittäin onnistunut kappalevalikoima tukee tätä hyvin. Tuotanto on osunut nappiin, ja bändi svengaa rutosti. Ja se ääni, se elää kappaleen mukana, on kyse rakastumisesta tai bänät. Todella hieno albumi, poppia parhaasta päästä.

1984

72. Anthony More – The Only Choice

Pitkän tien rockmaailmassa tehnyt Anthony More (käyttää välillä nimeä Moore, joka on oikea nimi) on tyylitellyt aikaan sopivan albumin. Monipuolinen biisivalikoima seikkailee popprogen maailmassa ja vähän siellä sun täällä, kokonaisuus pysyy kuitenkin yhtenäisenä. More ystävineen hallitsee studiotyöskentelyn, soundi on huippuluokkaa. Tämä lähes unohdettu teos saa arvosanaksi: kiitettävä.

73. Smack – Smack On You

Smackin eka on raju ja ruma rocklevy. Katurockia parhaimmillaan, mitataan sitä millä asteikolla tahansa. Biisit ovat pirun kovia, jätkät soittavat kuin viimeistä päivää, ja Clauden räkäinen laulu kruunaa kaiken. Kun vielä TT Oksala puikoissa osaa asiansa, räjähtää koko paskaa naamalle. Tätä ei aika syö, eikä ruoste raiskaa, vaan kuuntelunautinto pysyy soittokerrasta toiseen. Ehdoton (kotimainen) rockklassikko.

74. The Del-Lords – Frontier Days

Rockibändi Bronxista vetää tyylillä hienot biisinsä. Scott Kempner kavereineen osaa tämän alan, kitarat soi ja rytmiryhmä hoitaa mallikaasti kulkevan pohjan. Tätä kuunnellessa tulee hieno fiilis, kun kaikki toimii miellyttävästi, yritystä ei ole liikaa, vaan sopivasti, jalkaa alkaa väkisinkin vipattaa. Hieno albumi, rock’n’roll elää.

75. Gun Club – Las Vegas Story

Punkblues bändiksikin tituleerattu ammentaa musiikkiinsa tuulia rockabillystä, kantrista ja jopa jatsista. Mutta ennen kaikkea se kuulostaa itseltään. Paikoin hypnoottinen meno kaappaa kuulijansa syleilyyn, eikä varmasti päästä irti. Jeffrey Lee Piercen tapa laulaa ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Tässä todella upea albumi hienolta yhtyeeltä.

1982 – 1983: 66 – 70

66. The Fabulous Thunderbirds – T-Bird Rhythm

Ukkoslinnut jyrisevät rhythm’n’bluesinsa sellaisella paahteella joka varmasti pistää puntin vipattamaan. Kim Wilsonin eläytyvä laulu, Jimmy Vaughanin tinkimätön tyylitaju ja pelkistetty kitaransoitto, rytmiryhmän suosioisella avustuksella, saavat biisit elämään uskomattomalla fiiliksellä. Ehdotonta alansa klassikkokamaa, huippualbumi.

67. George Thorogood And The Destroyers – Bad To The Bone

Thorogood lähestyy bluesiaan rockin kautta. Hän antaa kitaransa soida, ja Destroyers antaa hyvän tuen tälle mainiolle boogielle. Soitto kulkee kuuluisan laukonpeuran tavoin, eteenpäin ja lujaa. Meno yltyy paikon hurjaksi ja nautittavaksi, siihen on pakko mennä mukaan. Slide soikoon, tämä on sitä oikeaa kitaraboogieta, hienoa upeaa.

1983

68. Lords Of The New Church – Is Nothing Sacred

Punkin superyhtye joka seikkailee kuitenkin goottirockin puolella. Kappaleet ovat melodisia ja tummasävyisiä, upeita sellaisia, tyylitaju on korkealla. Tässä on asenne hyvin tärkeää, onneksi se ei sentään aja musan ohi. Mahtavaa kuunneltavaa.

69. Stevie Ray Vaughan And Double Trouble – Texas Flood

Stevie Ray on yksi kovimmista kepittäjistä, hänen kitaransoittonsa on uskomattoman hienoa, ja se kitara todella laulaa. Bluespohjaiset rockit kulkevat ylpeästi, ja hitaammissa kauniimpi soitto tuo hyviä viboja. Hieno albumi, klassikko.

70. Big Country – The Crossing

Nämä ylämaan herrat onnistuivat heti ensimmäisellään herättämään kuuntelijoiden huomion. Stuart Adamsonin säkkipillikitarasoundi on yhtyeen tavaramerkki. Se sopii hienosti näihin rockbiiseihin, tehden niistä persoonallisia ja kiinnostavia teoksia. Koko bändi soi mainiosti, tuotanto on hyvin toimiva. Upea levy upealta yhtyeeltä.

1980 – 1981: 61 – 65

1980

61. Eurythmics – Revenge

Tämä on Eurythmicsien täysosuma. Annie Lennox ja David A. Stewart on saanut yhtyeen viidennellä albumilla koottua kaikki palaset kohdalleen. Bändi toimii loistavasti, kaikki muusikot pistävät itsensä täysillä peliin. Kappaleet ovat hienoja, löytyy rockeista balladeihin, eikä taso laske. Levy ei aika syö, tätä jaksaa kuunnella vuodesta toiseen. Upea aikansa klassikko.

62. Ultravox – Vienna

Britannian tyyliniekat ovat elämänsä kunnossa. Midge Uren tulo bändiin oli piristysruiske, joka herätti poprock biisit uudenlaiseen eloon. Melodiset kappaleet etenevät tyylillä, niissä on mahtipontisuutta ja soinnit kohdallaan. Tyylikäs ehdoton huippualbumi.

63. Rockpile – Seconds Of Pleasure

Tässä on todellinen superbändi. Ja näiltä miehiltä rock sujuu kuin vettä vaan. Meno on upeaa, ja biisit ovat tietysti superluokkaa. Koko albumi on lähellä alansa täydellisyyttä, sillä tätä on vaikea pistää paremmaksi, niin vaikea että tämä jäi bändin ainokaiseksi. Onneksi saatiin edes tämä huippualbumi.

1981

64. Hector – Eurooppa

Jos tämä ei ole Hectorin paras albumi, niin on se ainakin helevetin hyvä sellainen. Syntikat ovat tulleet hänen musiikkiinsa, samalla soundi on parantunut ja kappaleiden tiiviys, yhtenäisyys. Biisit kuuluvat Hectorin parhaimmistoon, ja yksi vieras biisi toimii hyvin tässä ympäristössä. Kotimaisen musiikin yksi huipputeos, ei siitä mihinkään pääse.

65. Nits – Work

Alankomaiden herrasmiehet seikkailevat neljännellä albumillaan syntsapopin talossa. Hienot kappaleet upeine sovituksineen kiehtovat soittokerrasta toiseen. Puhdasta ja kaunista Musiikkia, ja vielä tyylikästäkin, yksinkertaisesti kirjoitettuna, aivan loistava albumi.

1978 – 1979: 56 – 60

56. Southside Johnny & Asbury Jukes – Hearts Of Stone

Maailman parhaaksi livebändiksi, yhdessä Springsteenin E Street Bandin kanssa, tituleerattu Jukes näyttää tässä taitonsa Steven Van Zandtin avulla. Iso bändi soittaa valtavan hienosti, ja Southside Johnnyn ääni on upea, hän on rockin tulkitsijana yksi parhaista. Mainiot biisit ovat pääasiassa Little Stevenin käsialaa, Pomolta on huikea nimibiisi. Kyllä nämä miehet osaavat asiansa studiossakin, tässä on todellinen mestariteos.

1979

57. Ian Hunter – You’re Never Alone With A Schizophrenic

Hunter omaa yhden mielenkiintoisimmista rockäänistä, lisäksi hänellä on lahja kirjoittaa hienoja biisejä, ja vielä tyylitaju tehdä niistä upean kuuloisia lauluja. Kun kaveritkin ovat soittajina todellisia ammattilaisia, tuttuja mm. E Street Bandista sekä kitarassa Mick Ronson, on tulos huippuluokkaa. Ja tästä näyttönä tämä mahtava albumi.

58. Ellen Foley – Nightout

Voimakas ääninen Foley on mainio rockmimmi. Hyvin valitut biisit toimivat loistavasti hänen tulkinnoissaan herrojen Hunter ja Ronsonin onnistuessa rakentamaan niihin mahtavat äänivallitaustat. Kokonaissoundi on uskomattoman toimiva ja upea. Pieni huomiotta jäänyt rockteos.

59. Kojo – So Mean

Jotkut muistavat Kojon nolla suorituksesta, hänet pitäisi muistaa tästä kymppisuorituksesta. Biisit ovat pääasiassa Kojo/Pembroke käsialaa, kun taustalla Suomen parhaat muusikot Kassu Halosen johdolla, johan pitäisi jotain tulla. Ja vielä Kojo on elämänsä vedossa, tulkitsee kappaleet huikealla fiiliksellä. Näillä eväillä tämä yksi maamme kovimmista albumeista syntyi.

60. Dave Edmunds – Repeat When Necessary

Kyllä Dave E. on paikkansa täällä ansainnut. Hän on todellinen tyylitajuinen rokkari ja on kerännyt hienon satsin biisejä albumilleen. Soiton hoitaa Rockpile-yhtye, siinähän taitoa ja menoa löytyy. Joten tässä on hyväntuulen rytmimusiikin perusteos, tästä sitä voi ammentaa vaikka kauhalla. Loistava levy.

1977 – 1978: 51 – 55

51. Heavy Metal Kids – Kitsch

Välillä tuntuu että nämä kakarat ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Bändi on täynnä mainioita biisintekijöitä, ja soittokin kulkee loistavasti. Musa ja asenne ovat oikeaa rockia, johon on käytetty sopivasti mausteita. Glamrockin henki haisee, mutta se ei huononna kappaleita, jotka ovat siis upeita. Melkein pääsin mainitsematta Gary Holtonia, hänellä on aivan ehdoton rockääni, joka parantaa vain bändin soundi kokonaisuutta. Ei mitään rihkamaa, vaan hienon hieno albumi.

52. Graham Parker And The Rumour – Stick To Me

Mitä sitä kaunistelemaan, suoraviivaista, energistä rockia tarjoaa herra Parker ystävineen. Graham on mahtava biisien tekijä ja yhdessä hienon Rumour yhtyeen kanssa saa ne kuulostamaankin oikealta rockilta. Levyssä on lähes hengästyttävä tunnelma alusta loppuun, fiilis on uskomaton. Loistava albumi. (Levyn alkuperäiset nauhat katosivat, ja niiden sanotaan olleen vielä parempia kuin tämän julkaistun äänityksen. Kuinkahan kova meno niissä sitten oli ???)

1978

53. Nick Lowe – Jesus Of Cool

Musiikin monitoimimies Nick Lowe näyttää heti ekalla soololevyllään suuruutensa. Biisien tekijänä hän on mitä mainion mies, tuottajana parasta a-luokkaa, soittajanakin ihan hyvä, mutta ennen kaikkea omaa tarpeellisen tyylitajun sekä paljon osaavia muusikkoystäviä. Enempää ei tarvita huippulevyn tekemisen, tässä on sellainen poprock-albumi.

54. Cheap Trick – Heaven Tonight

Melodisen kitararockin taiturit vetävät kolmosellaan niin että tyrä rytkyy. Tällä bändillä on asennetta, tyyliä ja pilkettä silmäkulmassa. Bändin soundi on upea, biisit loistavia, kaikki toimii ja osuu aivan nappiin. Tästä ei voi olla pitämättä, ehdotonta alansa kärkeä.

55. Jona Lewie – On The Other Hand There’s A Fist

Tämä mainio mies omaa englantilaisen huumoritajun ja kyvyn tehdä hienoa musiikkia. Mukavat popbiisit, sekä menevät että rauhallisemmat, ovat täyteläisiä ja personaalisia. Ja kun Jona tunnustaa rakkauttaan, hän tekee sen omalla tavallaan, hienostuneesti. Kerrassaan ihastuttava ja loistava albumi.

1974 – 1977: 46 – 50

46. Man – Slow Motion

Alkuperäisjäsen Deke Leonard on palanut mukaan ja yhteiskitarointi Micky Jonesin kanssa sujuu paremmin kuin tanssi. Yhteistyö on upeaa kuunneltavaa, sillä myös yhteislaulu sujuu mainiosti. Unohtaa ei voi Ken Whaleyn ja Terry Williamsin muodostamaa hienoa rytmiryhmää. Melodiset biisit soivat taivaallisesti, ja Walesin Rockfield Studiolla soundi on saatu mahtavaksi. Tässä on parhautta vaikka muille jakaa, kuuluu aivan huippulevyihin.

1975

47. Dr. Feelgood – Down By The Jetty

Tämä tohtori päivystää pubissa ja auttaa potilaitaan rankalla bluespohjaisella rock-kuurilla. Siinä on vaaransa, niin kuin kaikessa hoidossa, se voi aiheuttaa sekoilua sekä koukkuun jäämistä. Wilko Johnson hakkaa riffejä ulos kitarastaan paljain sormin, Lee Brilleaux pikkutakissaan hoitaa vokaalipuolen voimakkaasti eläytyen ottaen yleisön mukaan hetkessä. John B. Sparks ja The Big Figure komppaavat edellä mainitut vauhtiin. Uskomattoman huikeaa menoa tällä mono-äänitteellä, tätä on rock parhaimmillaan.

1976

48. Juice – Keskitysleirin Ruokavalio

Kyllä tämä on Juicen paras albumi, ihan hyvä se toinenkin on. Yhtye kävi levyttämässä tämän Ruotsissa, tuottajana toimi Richard Stanley, ja sen soundissa huomaa, sillä se on erittäin hieno. Leskinen hoitaa laulun yksin, muu bändi keskittyy soittamiseen tekee sen hyvin. Biisit ovat välillä hyvä aina klassikoihin asti. Kokonaisuus riittää erittäin hyvin Suomi klassikko-sarjaan.

1977

49. Steve Miller Band – Book Of Dreams

Space cowboyn jo kymmenes albumi viehättää eniten miehen ja yhtyeen tuotannosta. Tyylikästä kitararockia välillä ratsastaen vauhdilla, välillä kauniita laulelmia hoilaten. Kaikki toimii niin kuin pitää, hyvä fiilis valtaa kuuntelijan. Hieno aikansa merkkiteos.

50. The Heartbreakers – L.A.M.F.

Johnny Thunders omasi rockasenteen täydellisesti. Heartbreakers lisää vaan hänen uskottavuuttaan. Bändi vetää tyylillä punkahtavat rockkappaleensa, niissä on oikeaa menoa ja meininkiä. Tässä on munaa, ja rockin ovat perusasiat kunnossa, sopisi vaikka opetuslevyksi. Upeaa.

1973 – 1974: 41 – 45

1973

41. Cockney Rebel – The Human Menagerie

Tavallista kunnianhimoisempi glamrock yhtye näyttää heti ensimmäisellään kuuluvansa ykkösluokkaan. Yhtyeen johtohahmo lauluja Steve Harley on oiva biisien tekijä. Näppäristä popbiiseistä aina hienoihin progetyylisiin kappaleisiin, kaikki toimii. Niin toimii bändikin. Tyylikäs ja hyvin onnistunut albumi, joka kannattaa huomioida näinkin.

1974

42. Strawbs – Hero And Heroine

Siirtyminen folkrockista melodiseen progeen teki Strawbsista ison yhtyeen. Kauniit soivat biisit toimivat hienosti bändin käsittelyssä. Koskettimet, varsinkin mellotron, loi stemmalaulun kanssa hienon pohjan, johon oli helppo yhdistää kitarat sekä muut soittimet, täydellisen täyteläisen soundin aikaan saamiseksi. Kauniin upea albumi.

43. Procol Harum – Exotic Birds And Fruit

Kun se mestariteos on tehty, niin on vaikea tehdä paremmaksi, siis tehdään toinen mestariteos. Brooker oli vauhdissa, ja upeita sävellyksiä riitti, joten tässä tulos, Grand Hotelin arvion toisto: Huikea kokonaisuus, sinfonisen rockin mestariteos. Yksi parhaista äänitteistä ikinä.

44. J. J. Cale – Okie

J.J:n blues on vähäeleistä, mutta pirun tarttuvaa. Kolmannella levyllä soundi on jalostunut tavaramerkiksi. Hypnoottisen kompin päälle Cale soittaa hillitysti kitaransa, laulaa tarinansa, tämä kaikki tapahtuu tyylillä. Hienot biisit ovat monipuolisia, bluesia sekä vähän countrya tai rockia. Vaatimattoman miehen mystinen huippualbumi.

45. Ducks Deluxe – Ducks Deluxe

Pubrock bändiksi tituleerattu Ducks soittaa puhdasta kitararockia, ja tekee sen parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä levyssä rockin syvin olemus tulee hyvin ilmi, soundi on just oikea, biisit täydentävät mainiosti tosiaan, bändi toimii loistavasti, kaikki on kohdallaan. Ja ennen kaikkea tästä henkii rakkaus musiikkiin, rockiin. Tätä on helppo rakastaa, ROCK!

36 – 40

36. Status Quo – Hello!

Boogierock jytää kuin höyryveturi vauhdissa, eteenpäin mennään tasaisesti ja kovaa. Psykedeelisestä popista siirtyminen kovemman rockin puolelle onnistui Quolta täydellisesti. Biisit ovat kaikki suoraan hittejä, ja tyylistä tuli tavaramerkki vailla vertaa. Suoraa upeaa menoa, hyväntuulista menoa, tästä ei voi kuin nauttia.

37. Wizzard – See My Baby Jive

Musiikillisen neron Roy Woodin johtama Wizzard on glamrockin kunkkuja. Vaikka yhtyeen ”Wall Of Sound” on kunnioitus Spectorille, se kuulostaa omalta ja toimii loistavasti heidän rockinsa kanssa, johon omaperäisyyttä luovat mm. sello sekä lukuisat puhaltimet. Kappaleet ovat hienoja, monipuolisia poprockbiisejä, niissä on ulottuvuuksia enemmän kuin laki sallii. Yksi suuri klassikko on taas löytynyt.

38. Man – Back Into The Future

Walesin ”happo”rock bändi tekee uskomattoman hienoa jälkeä tällä tuplalla, jossa ykköspuoli on studiossa ja kakkonen livenä äänitetty. Ykkösellä kitara soi ja yhteislaulu raikaa, vähän koskettimilla maustetta, rytmiryhmän tehdessä mainiota taustaa. Toimii täydellisesti. Live osuuden aloittaa mieskuoro, ja sen jälkeen alkaa jamit joissa hypnoottinen soitto nappaa kuulijan syliinsä ja vie mukanaan. Tällä keikalla on aivan tajuton tunnelma. Loistava kokonaisuus, aivan huippua.

39. Nazareth – Loud ’N’ Proud

Skotlannin rockkukot näyttävät mistä riikinkukko kusee. Todella ylvästä ja äänekästä hardrock menoa on tarjolla. Niin omat kuin lainabiisit toimivat upeasti, kaikki menee niin nappiin kuin on mahdollista. Ja pakko mainita Dan McCafferty, hänellä on yksi rockmaailman hienoimmista äänistä. Yksi luokkansa suurista albumeista.

40. Gong – Angel’s Egg

Gong liikkuu jossain fuusiojazzin ja spacerockin ilmatilassa, eli hyvin vapailla alueilla. Tällä Radio Gnome Invisible -trilogian kakkososalla trippi on hallitun sekava, bändi soittaa todella mainiosti, ja kappaleet ovat sekoilusta huolimatta (tai sen ansiosta) upeita. Tämä on todellinen matka epätodellisen musiikin maailmaan, ja mukaan kannatta lähteä, kunhan ei jää matkalle.

1972 – 1973: 31 – 35

31. Aphrodites Child – 666

Teemallinen tupla-albumi Raamatun Ilmestyskirjasta on rankka yritys. Aphrodites Child onnistui hienosti, ja tästä tuli todellinen progehuippu. Vangelis Papathanassiou oli ominut bändin johtohahmon tehtävät, ja teki itsensä näköistä ja kuuloista musaa, muut seurasivat mukana kiltisti tämän äänityksen ajan. Hienot kappaleet kietoutuvat tarinaan hyvin, musiikki valloittaa mielet luoden outoja mielikuvia. Lopuksi kaikki sitoutuu yhteen, muodostaen tästä upean teoksen.

32. Amon Düül II – Wolf City

Krautrock suuruus Amon Düül sekoittaa tässä vähän kaikkia musiikkilajeja progesta intialaiseen uskomattoman tyylikkäästi. Lukuisat instrumentit kasvattavat äänimaailman sekametelisopaksi, joka maistuu. Kokonaisuus on huikea trippi hippimaailman läpi. Loistava albumi, jota aika ei ole syönyt, ja taas on sanottava, alansa klassikko.

33. Gentle Giant – Octopus

Tässä tosi omaperäinen progeyhtye. Musiikki on sekoitus jatsia, klassista ja rockia. Instrumentteja löytyy joka lähtöön, varsinkin Shulmanien kolme veljestä soittaa ihan mitä vaan, mistä ääni lähtee. Ja yhteislaulu, se on ainutlaatuista rockissa, todella monipuolisen hienoa. Mainio kokoelma todellista taiderockia, istu ja kuuntele.

1973

34. Procol Harum – Grand Hotel

Yksi suurista progen tähdistä pääsi huippuunsa kuudennella albumillaan. Gary Brookerin sävelkynästä lähti mahtipontisia kappaleita, jotka yhtye soitti niiden vaatimalla tavalla upeasti. Bändi oli jo näyttänyt aikaisemmin huimat kykynsä, mutta nyt kaikki loksahtivat täydellisesti kohdalleen. Huikea kokonaisuus, sinfonisen rockin mestariteos. Yksi parhaista äänitteistä ikinä.

35. Little Feat – Sailin’ Shoes

Kaliforniasta kotoisin oleva yhtye jalostaa southernrockia omiin mieltymyksiinsä. Vokalisti-kitaristi Lowell Georgen loistavat biisit saavat taakseen todella ammattitaitoisen bändin, jonka soundi on huippuluokkaa. Tässä on täyteläisesti soiva amerikanrockia parhaimmillaan oleva mestariteos.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi